Tiesitkö, että esiintymisjännitys – julkisen puhumisen pelko- on pelko numero yksi Yhdysvalloissa? Pelko numero kaksi on kuoleman pelko!…Ainakin joidenkin tilastojen mukaan. Joku on sanonut, että hän makaa mieluummin itse arkussa kuin pitää puhetta jollekulle toiselle jota haudataan…En mene vannomaan, että tuo kaikki on absoluuttisesti faktaa, mutta aivan varmasti ajatus siitä, että pitäisi pitää esitelmä, puhua yleisölle, saa useimmat meistä hikoilemaan ja vapisemaan jo ennalta. Puhumattakaan siitä, kun on aika astua yleisön eteen…
Kuitenkin aika ajoin tulee eteen tilanne jossa pitäisi avata sanainen arkkunsa yleisön edessä. Ehkä pitäisi puhua hääjuhlaväelle. Ehkä pomo vaatii, että johdat kokouksia. Ehkä työpaikan saaminen edellyttää puhumista, tai jopa ideoiden tai tuotteiden myymistä – ja puhumista porukoille..!
Itse olen kokenut oman osani tästä. Olen kokenut miten pelko panee jalat vapisemaan ja sitten koettanut piilottaa vapisevaa jalkaani puhujapöntön taakse – ja jopa toisen jalkani taakse! Vaikeus oli, että ’pönttö’ oli vain ohut tukijalka joten piilotteluyritykseni oli tuomittu tuhoon…
Kerran kun pidin esitelmää kohtuullisen suurelle yleisölle (ehkä vähän toista sataa ihmistä) koin kaikki tavanomaiset jännittämisen oireeni: hikoilin, vapisin, koin keskittymisvaikeutta ja siksi pelkäsin unohtavani kaiken mitä piti sanoa…pahinta oli, kun alkoi tuntua, että hiki virtaa kasvoillani valtoimenaan. Näin mielikuvassani kuinka hiki virtasi, ei vain noroina, vaan valtavina virtoina jotka jokainen takimmaisellakin rivillä istuva voi huomata. Tämä tunne lisäsi jännitystäni ja oli aina vaikeampi keskittyä joten pelkäsin yhä enemmän, että unohdan, mitä piti sanoa…Onnekseni minulla oli puheeni kokonaan kirjoitettuna sanasta sanaan…
…ei aivan: yhä lisääntyvästä jännityksestäni johtuen kuumenin liikaa ja silmälasini menivät huuruun. En nähnyt mitään. Hienoista muistiinpanoistani ei ollut hyötyä!
Mitä tehdä?
Paeta huutaen apua? Poistua mutisten jotain anteeksipyyntöjä?
Tein ainoan järkevän asian: tempaisin hyödyttämät rillit nenältäni ja aloin vain puhua. Kun kerran on alamäki niin antaa mennä! Puhuin niitä ja näitä. Aluksi hädissäni. Aluksi en tosiaankaan muistanut, edes mistä aiheesta oli tarkoitus puhua ja siten vakuuttaa yleisöni. Mutta pikkuhiljaa huomasin jotain odottamatonta: kiinnitin huomiota yleisöön enkä itseeni. Yleisö naureskeli jutuilleni ja seurasi puhettani. Elehdin. Aloin puhua vapautuneesti ja pikkuhiljaa aloin olla sujut oman jännitykseni kanssa.
Parodoksi tapahtui: kun en enää kiinnittänyt huomiota itseeni ja pelkooni, kun en enää yrittänytkään hallita itseäni, kun heittäydyin ’antaa mennä’ tunnelmaan ja annoin pit paut koko muistiinpanoilleni (joita olin kirjoittanut viikkokaupalla) niin esitys sujui lopulta paremmin kuin koskaan! Pelko häipyi kun en taistellut oireitani vastaan! Ei toki kokonaan. Osa pelosta säilyi, mutta vain sen verran, että se antoi tarvittavan adrenaliiniruiskun jotta pystyin suoriutumaan tehokaasti – ja vapautuneesti.
Jos olet seurannut blogiani tai tutustunut kurssimateriaaliini, tiedät, että puhun paljon paradokseista. Pelon voitat paradoksaalisesti niin, että et taistele sitä vastaan.
Tätä asennetta sovellan muihinkin tilanteisiin, ei ainoastaan julkiseen puhumiseen. Sitä voi soveltaa vaikkapa työpaikkahaastatteluun – sopivassa määrin – tai siihen, kun pitää sanoa jotain herkkää ja viisasta sille unelmien naiselle tai miehelle…
Seuraavaksi lisää siitä miten voit tuhota turhia ja rajoittavia pelkoja -ehkä jollain muulla saralla. Haluatko, että juuri sinun pelkoasi käsitellään? Kerro kokemuksistasi ja kysele blogissa klikkaamalla ‘comments’ . Voit pistää kommenttisi alle, tai mihin tahansa ketjuun.
Paradoksaalisin terveisin
Ari