Kesäloma oli ja meni.
Huomasin taas hosuvani kuin Heilu-Heikki helvetissä koko loman ajan. Omat oppini siitä, että pitää elää ’tässä ja nyt’ Mindfulness tapaan, eikä koko ajan huolehtia tulevista, tai surra menneitä, hävisivät jonnekin ikkunasta pihalle ja vastoin päätöksiäni ja vastoin Minnan tiukkaa ohjeistusta käytin joka päivä aamutunnit ja illan hämärät sähköpostien vahtaamiseen ym. pakolliselta tuntuvaan.
Kävimme me toki muistomerkkejäkin ihailemassa ja nähtävyyksiä ihmettelemässä, laukkasimme kiireesti touhottaen paikasta toiseen niin että, Veikko Huovista vapaasti lainatakseni, ’vaahto roiskui suupielestä ja sperma shorstin lahkeesta’, ja aina välissä tarkistin kännykästä viestit ja vastailin kiireisimpiin.
’Healer heal thyself’ sanotaan täälläpäin maailmaa, ja Suomessa: ’lääkäri, paranna itsesi.’
Miten tähän on tultu? Minä sentään olen sen sukupolven ihmisiä joka lapsena vielä meni oikeasti ulos pelaamaan kaverien kanssa, puihin kipeilemään ja niistä oikeasti putoilemaan. Jos tapeltiin, niin tapeltiin oikeasti eikä virtuaalimaailmassa, eikä henkilökohtaisista tietokoneista oltu kuultukaan. Kännykät tulivat joskus kun olin jo ollut vuosia työelämässä ja naimisissa. Ja alkuun kännyköilläkin soitettiin puheluita. Muistat, jos olet yli 40 v, ne isot matkapuhelimet, joita varten piti olla oma selkäreppu, jotta niitä saattoi kuljettaa…
Sitten joku keksi ihmeen ja alettiin lähetellä tekstiviestejä…ja siitä lähtien on virtuaalimaailma juossut pitkälle edelleni niin, että en koskaan ole oppinut ymmärtämään niitä mustikoita (blueberry) ja mokkuloita, androideja, tabletteja…Mikä ero on iPhonella ja Ipadillä. Mitä itse asiassa ovat appsit? Se kai tulee sanasta application, eli sovellus, mutta mitä se oikeastaan on? Jne. jne. Laaja, loppumaton hämmennyksen suo minulle.
Ja nyt kuitenkin olen olevinani niin loputtoman kiireinen, että en lomallanikaan voi pitää hyppysiäni erossa läppäristäni. (Huomaa, että tunnen oikean termin ’läppäri’). Läppärini muuten, josta olin ylpeä ja luulin olevani taas ajan tasalla tekniikan suhteen, onkin osoittautunut jo säälittävän vanhanaikaiseksi ja kömpelöksi koneeksi jollaista kukaan ei enää viitsi mukanaan raahata. Pitää olla tabletti. Koetin lentokoneessakin (kiire!) sovitella läppäriä syliini, kun joka puolella paremmin aikaansa seuraavat ottivat povestaan tai takataskustaan tuon pienen kirjan kokoisen koneen jolla alkoivat tehdä kuka mitäkin, kirjoitella viestejä, kuunnella musiikkia, lukea kirjoja, katsella elokuvia… En ole aivan täysin noviisi, vaikka siihen suuntaan olenkin taipuvainen, tiedän, että tabletilla tekee kaikkea mitä läppärilläkin, ja se toimii myös mm. kamerana!
Pitää kai se tabletti hankkia jotta voi paremmin ja tehokkaammin suorittaa lomallakin.
Itse asiassa pointtini on juuri tämä. Me suoritamme aivan liikaa. Koko ajan. Lisäksi meidän pitää jatkuvasti saada lisää ja uutta. Ja informaatiota tulee tajuntamme käsiteltäväksi nykyään tunnissa yhtä paljon kuin 50 vuotta sitten jouduimme käsittelemään vuodessa. Ennen oli aikaa sulatella tietoja ja keskittyä yhteen asiaan kunnolla. Nyt kun avaat nettisi – tai televisiosi – niin saat kuulla samanaikaisesti ja reaaliajassa maanjäristyksestä Papua Uusi Guineassa, tuhopoltosta Helsingissä ja tsunamin uhkasta Karibialla. Samaan aikaan sinua voidaan pommittaa uutisilla valaiden kuolemasta Kanadan rannikolla ja hintojen noususta Tukholmassa. Mitä minä tai sinä voimme kaikelle tuolle? Voit toki osallistua hyväntekeväisyyteen, mutta kaikkea et voi ratkaista ja uutiskuorma sen kuin kasvaa. Samalla kasvaa syyllisyyden tunne ja tunne siitä, että juuri minä olen vastuussa tuosta kaikesta. Mitä teen? Annan rahaa keräyksiin, pistän nimeni listoihin, kerään tietoa (netistä) jotta en syyllistyisi tietämättäni johonkin joka vaikka lisäisi hiilijalanjälkeäni…
Lisäksi on meitä hulluja, jotka emme jätä työtämme lomallakaan. Pidämme panostamme niin korvaamattomana, että emme voi luovuttaa. Taistelemme viimeiseen veripisaraan, vastaamme vielä yhteen sähköpostiin, kirjoitamme vielä yhden vastineen, blogin, artikkelin, tutkielman…Vähemmästäkin ihminen ahdistuu!
Mitä siis olen nyt oppinut huomattuani, että tuhlasin lomani hosumiseen? Sen sijaan, että olisin nauttinut tuulesta poskellani, veden vilvoittavasta hyväilystä ihollani, puiden katselusta, leppoisasta juttuhetkestä ystävän kanssa terassilla…olin kyllä tuulella ulkona, mutta suunnittelin jutun kirjoittamista, olin kyllä metsässä, mutta koetin muistaa mitä piti tehdä seuraavana päivänä, olin kyllä terassilla, mutta luin sähköpostejani…Unohdin elää.
Olen nyt päättänyt harjoittaa sitä mitä saarnaan. Alan elää hetkessä, koen taas mitä on tehdä asioita ja keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. (Kunhan lopetan tämän juttuni!) Aamulla aion mennä aamu-uinnille mereen. Meiltä on Atlantin rantaan vain 10 minuutin kävely. Siellä on hienot rannat, kilometreittäin sannikkoa, turkoosia vettä, purjeveneitä, tuulta…Aion kelliä rannalla, pulahtaa mereen, katsella lukemattomia purjeveneitä ja leikkiviä koiria, kauniita ihmisiä. Otan ehkä pallon mukaan ja koetan saada vaimoni heittelemään sitä kanssani.
Alan ehkä kiipeillä puissakin taas!