Muistuipa taas tehokkaasti mieleen, että miltä se paniikkikohtaus oikein tuntuukaan…
Olimme vaimon kanssa lenkillä ja piti seikkailuhenkisenä kiivetä pienen kallion rinnettä ylös. Olimme ehkä noin 200 metriä korkealla rinteellä, kapealla polulla mistä moni muu oli ennen meitä mennyt, eli ei mistään extreme urheilusta voi puhua. Menin edellä ylös aika vauhdilla, totesin vain leikilläni, että kunhan ei kävisi niin kuin kissanpojalle, että ylös kyllä pääsee, mutta alas ei enää uskalla.
Päästyämme kallion laelle tiesin heti että olen pulassa. Vaikka laki oli noin 100 metriä pitkä ja 50 leveä, kuljin tiukasti keskellä ja aloin pelätä, että se jos menen lähemmäksi reunaa, niin reuna pettää altani tai horjahdan tuulen takia, tai jopa, että kallio alkaa ehkä jonkin luonnonoikun takia juuri nyt kieriä kohti merta…ahaa, sanoin itselleni tunnen oireet: alan panikoida! Tiesin heti, että ahdistus nousee nyt nopeasti oman pelkoni takia johon nyt alan kiinnittää enemmän huomiota, ja päätin, että on paras mennä heti alas ennekuin saan tilaisuuden tarkkailla pelkoani lisää.
Riensimme siis takaisin rinteelle mitä pitkin olimme kiivenneet, mutta voi taivas miten korkealta ja jyrkältä se nyt näyttikään! Kysyin vaimoltani: ”oletko varma, että tulimme ylös juuri tästä?”, vaikka kyllä tiesin vastauksen.
Aloin tuntea ensimmäisiä huimauksen tunteita ja pelästyin lisää. Takaraivossani alkoi soida vanha tuttu: ”äkkiä, äkkiä, ennekuin tilanne pahenee…” Kallio heilui ja huojui, ja minä puristin kiviä ja kallionrakoja koko mahdillani, ja aloin laskeutua vaimoni perässä (joka meni kuin vuorikauris, ilman muuta huolen häivää, kuin huoli minusta).
Laskeuduin takaperin jotta en näkisi hurjaa äkkijyrkkää pudotusta joka nyt oli ainakin 2000 metriä, eikä 200…laskeutuessani takaperin alkoi kallio kallistua taaksepäin uhaten pudottaa minut teräville kiville kaukana alapuolellani. Joten puristin entistä tiukemmin, laahasin itseäni pitkin kallion kuvetta joka oli terävä kuin lasin sirut, pureuduin siihen kuin takiainen. Etenin pienin laahaavin liikkein, ihoni ei juuri irronnut kalliosta. Vaimoni alapuolella antoi kannustavia kehotuksia: ” Ei mitään hätää, kohta se helpottaa” jne. Hän tarjosi jopa kättä avuksi, joka ikävä kyllä vain lisäsi kauhuani, näin jo mielessäni miten vedän meidät molemmat abyssiin…
Hikoilin niin paljon, että aurinkolasit tahraantuivat läpinäkemättömiksi, mutta en uskaltanut irrottaa otetta riisuakseni ne. Mielessäni alkoi puikkia yhtä elävämpiä kuvia itsestäni tippumassa, kolhimassa itseäni kalloihin…ja pelko ja oireet olivat lähellä pistettä jolloin menee loppukin järjellinen ajatus ja samalla toimintakyky.
Mutta, kuten huomaat siitä, että kirjoitan tätä – ja sinä luet; selvisin!
Pääsin alas vähemmän jyrkälle rinteelle, siitä kompuroin alas jalat vapisten, vaimooni nojaten ja puuskuttaen ja edelleen hikoillen vuolaina virtoina. Olin todella väsynyt, kuin olisin juuri juossut maratonin –tai taistellut henkeni edestä…niin kuin tavallaan olinkin.
Fyysiset seuraamukset paniikistani: koko oikea puoli kehostani: oikea sääri, polvi, reisi, käsivarsi, kyynärpää…ovat kuin punavalkoruskeaa marmoria. Joka paikassa verinaarmuja koska raahasin itseäni niin tiukasti kallioon laahaten (joka todellakin oli terävä). Väsyin niin, että piti heti kotiin päästyä nukkua – ja tänään tätä kirjoittaessani huomaan, että rintalihakseni ja hartiani ovat kipeät ja väsyneet kuin silloin joskus kun vielä kävin nostelemassa painoja ja olin ollut liian kauan poissa punttisalilta. Lisäksi molemmat kämmeneni ovat täynnä pieniä revenneitä nahkanpaloja, seuraus siitä, että tosiaankin puristin aika lailla lujaa niitä kalliota… Vaimollani ei luonnollisesti ole mitään tällaista, hänhän hyppelehti rinnettä alas kepeästi ja ilmavasti vain lenkkarinpohjat kallion pintaa koskettaen.
Olen itse terapiassa hoitanut potilasta – ja onnistuneesti auttanut häntä voittamaan korkean paikan kammon. Lisäksi olen auttanut kai satoja ihmisiä voittamaan paitsi paniikkihäiriön, melkein mitä tahansa kuviteltavissa olevaa pelkoa – joka lamauttaa. Tiedän, että pelko lamauttaa ja tiedän, että nuo kokemani oireet, huimauksen tunne, käsittämätön kauhun tunne, tunne siitä, että kallio huojuu…ovat kaikki paniikin oireita joka lisää itse itseään juuri siksi, että tein mitä tein: pakenin. Mutta mitä minä oikein pelästyin?
Tiedän sen kyllä. Pelästyin omaa pelkoani.
Siinä juuri on paniikin paradoksi (yksi niistä monista). Minä tiedän – ja tiesin, että kaikki kokemani on vain paniikin lietsomaa oireilua ja itsessään vaaratonta. Tiesin, että kallio ei kallistu (tai ainakin olin melko varma…). Tiesin myös, että en oikeasti pyörry, vaikka kuinka huimaisi, joten teoriassa en pelännyt…mutta käytännössä pelkäsin – omaa pelkoani. Tuo pelko muuttui pian kauhuksi -lisäten oireita potenssiin kymmenen. Ja itselleni kävi juuri se mistä opetan potilailleni: kiinnitin hulluna huomiota – omaan pelkooni…jolloin itse siitä pelosta tuleekin paniikin laukaiseva ”uhka”. Paniikin kannalta ei ole väliä mitä pelkäät, mikä aiheuttaa kauhun…reaktio laukeaa (mutta terapian kannalta pitää tietää se, mitä pelataan)
Mitä opin tästä? En varsinaisesti mitään uutta. Tiesin kaiken tuon ennestäänkin. Olen itse kokenut paniikkikohtauksia – ja niiden pelkoa aiemmin (en kylläkään vuosiin). Olen auttanut satoja ihmisiä pääsemään erilaisista peloista – ja ahdistuksesta. Mutta silti opin jotain: sain tehokkaan muistutuksen siitä, kuinka lamauttava – kuinka oikeasti kauhea paniikki voi olla. Miten se voi todella saada sinut käyttäytymään kaiken järjen vastaisesti. Pidän tämän kirkkaana mielessäni erityisesti kun suunnittelen ns. altistusharjoituksia potilailleni.
Altistusharjoituksen tehtävähän on – pikkuhiljaa, asteittain- altistaa henkilö pelkäämälleen aiheelle siten, että joka kerta tulee lievän ahdistuksen jälkeen- onnistumisen tunne. Ahdistus alkaa vähetä. Ja pelko kadota. Mutta siinä on varottava, ja oltava erityisen tarkkana, että ei tehdä sellaista, mikä on liian kova pala, liian korkea askel. Liian korkea askel on sellainen, jota potilas ei joko pysty ottamaan – tai jos pystyy, niin käyttää (usein huomaamattaan) kaikenlaisia, ehkä hienovaraisia, ”turvaa hakevia käyttäytymisiä”…jolloin hän itse asiassa tekee vain hallaa itselleen vaikka on rohkeasti ”kohdannut pelkonsa”. Jos olet ollut treapiassani, niin tiedät mistä puhun. Kaikkein pahin seuraus voi olla, että hän uudelleen traumatisoi itsensä kokemalla suunnatonta kauhua joka ei tule alas – ”habituoidu” niin kuin sanomme terapiassa. Tähän tapaan kävi itselleni tuolla ”vuorella”. Kohtasin kyllä pelkoni, mutta pelkoni -omasta pelostani- oli kovempi, vaikuttavampi ja sitkeämpi kuin olin ymmärtänyt. Selvisin, mutta nyt pelkään entistä enemmän 1. korkeita paikkoja – ja 2. sekundaarisesti omaa pelkoani.
Mutta, ei niin pahaa, ettei jotain hyvää: Olen siitä(kin) omituinen, että koetan aina oppia kaikesta kokemastani. Mielestäni melkeinpä aina voin nähdä asioissa tilaisuuden, sen sijaan, että näkee ongelman. Kysyn usein itseltäni: ”mikä tilaisuus/mahdollisuus tässä on minulle?” Minä näin tässä ”kauhukokemuksessani” tilaisuuden ymmärtää entistä syvemmin potilaitani jotka kokevat kauhun tunnetta.
Luulen olevani hiukkasen verran parempi terapeutti tänään, kuin olin eilen. 🙂