Depersonalisaatio on dissosiaatio-häiriö. Dissosisaatio sana tarkoittaa erottumista, hajottamista (vrt ”assosiaatio”: yhdistäminen). Psykiatriassa dissosiaatiolla tarkoitetaan sitä, että henkilö ei kykene tietoisuudessaan yhdistämään ajatuksiaan, tunteitaan, havaintojaan tai muistojaan mielekkääksi kokonaisuudeksi. Depersonalisaatio on dissosiaatiohäiriötila, missä henkilö kärsii peloista jotka liittyvät tuollaiseen dissosiaatiokokemukseen. Depersonalisaation aikana henkilö tuntee vieraantuneensa omasta kehostaan, tosin sanoen keho ja oma itse eivät tunnu olevan yhteydessä.
Deprsonalisaation oireet
Deprsonalisaatio luokitellaan häiriöksi itsessään, mutta se voi olla myös oire jostakin muusta, monioireisesta psykoottisesta häiriöstä, useimmiten skitsofreniasta. Tässä artikkelissa lähtökohta on, että vaikkakin depresonalisaatio voi olla oire muusta, esimerkiksi skitsofreniasta, se on yleensä häiriö itsessään, eikä tarkoita skitsofreniaa. Depersonalisaatio – niin kuin dissosiaatiokokemus muutenkin- on sen sijaan useimmiten merkki ja seuraus kovasta ahdistuksesta ja mielen ylirasituksesta. Tästä lisää alla.
Henkilö joka kärsii deprsonalisaatiosta tuntee, että keho ja mieli kokemuksineen ja tunteineen on erillään tietoisuudesta. Ikään kuin tunteita ei voisi enää kokea, tai niitä ei voi yhdistää siihen mitä tietää kuitenkin näkevänsä, kuulevansa ja muuten kokevansa. Tämä voi tapahtua ajoittain tai kroonisesti. Kokemus itsessään on yleensä epämiellyttävä – jos se jatkuu pitkään – ja usein aiheuttaa monenlaisia pelkoja: “en koskaan voi kokea normaalia elämää ja tunteita enää”; ”tämä pilaa koko elämäni”; ”onko tämä skitsofreniaa?”
Vaikka depersonalisaatio-kokemus on häiritsevä ja tuntuu kaoottiselta, henkilö ei ole harhainen ja on yleensä täysin tietoinen tilanteestaan episodin aikana.
Depersonalisaatiosta kärsivä kertoo usein, että ei kykene tuntemaan mitään, mutta tämä ei kokemukseni mukaan pidä yleensä täysin paikkaansa.
Depersonalisaatio on hyvin yleinen kokemus monessa ahdistuneisuushäiriössä, kuten paniikkihäiriössä. PTSDssä ja OCDssa. Yhteistä näille kaikille on epätoivoinen pyrkimys olla kokematta voimakasta emotionaalista ahdistusta – tai päästä siitä eroon mahdollisimman nopeasti. Depersonalisaatiota kokeva itse asiassa tuntee pelkoa ja ahdistusta, jonka triggeröi se oudolta tunteva kokemus. Hän ei siis ole vailla tunteita, mutta keskittyessään jatkuvasti tarkkailemaan outoa oloaan hän ei samalla voi kokea miellyttäviä tunteita enää.
Ongelmasta tulee noidankehä jota pitää yllä juuri se, että henkilö koettaa niin kovasti päästä siitä eroon. Mietihän: jos olet päättänyt päästä jostakin, että se on sinulle uhka ja koetat päästä siitä eroon hinnalla millä hyvänsä, niin voitko silloin keskittyä mihinkään muuhun?
Syyt
Depersonalisaatiota voi tarkkailla eri näkökulmista. Bilologisesti puhuen on esitetty, että deprsonalisaatio on sympaattisen hermoston alitoimintaa. Sympaattinen hermosto on toinen puoli autonomista hermostoa. Toinen puoli on parasympaattinen hermosto. Sympaattinen ja parasympaattinen hermosto pitävät huolta kehon toiminnoista automaattisesti, ilman, että sinun tarvitsee antaa käskyjä. Sympaattinen hermosto on se osa hermostoa, joka aktivoituu, kun on aika toimia – jos kohtaat uhkan tai haasteen. Se käynnistää ”taistele tai pakene” reaktion, ja pistää kehon toimimaan kierroksilla. Sydämen syke kiihtyy, hengitys kiihtyy, pupillit laajenevat ym. Samanaikaisesti parasympaattinen hermosto, joka pistää kehon toimimaan päinvastoin: se rauhoittaa sydämen sykettä, supistaa pupilleja ym., ei voi olla aktiivinen. Sympaattinen hermosto ja parasympaattinen hermosto toimivat kuin jarru ja kaasu autossa. Ei olisi järkeä polkea molempia yhtä aikaa. Jos autonominen hermosto olisi yliaktiivinen, se voisi joissakin tilanteissa olla haitallista – voi olla parempi pysyä vähemmän aktiivisena. Jos et reagoi emootiolla voimakkaasti niin on mahdollista pysyä rauhallisena ja laskelmoivana ja toimia harkiten samalla kun keho silti säilyttää kykynsä taistella fyysisellä tasolla. Tämä siis teoriaa.
Psykologisesti deprsonalisaatio ja muu dissosiaatio voidaan ymmärtää psyyken pyrkimyksenä hallita mielen tasapainoa uhkaavilta voimakkailta tunnetiloilta. Toisinaan tunnetila itsessään on vain liian voimakas ja siitä on tullut uhka, jota koetetaan välttää – tiedostamatta. Tällaisia psyyken tasapainoa järkyttäviä tunnetiloja ovat erilaiset äkilliset traumaattiset kokemukset ja niihin liittyvät pelon, kauhun tai häpeän tunteet. Traumaattinen kokemus voi seurata – ja usein seuraakin- myös vaikkapa mielen epätavallisesta rasittamisesta, kuten kannabiksen käytöllä. Myöhemmin mikä tahansa alkuperäiseen traumaan liittyvä ärsyke tai pelkkä yritys keskustella traumaan liittyvistä tapahtumista voi laukaista tunnemuistoilta suojaavan dissosiaation. Vaikka dissosiaation pyrkimyksenä onkin suojata mieltä traumaattiseen kokemukseen liittyviltä muistoilta ja ajatuksilta, se samalla itsessään herättää ahdistusta ja pelkoa.
Pikkuhiljaa dissosiaatiosta – jonka siis piti suojella henkilöä – on tullut uhka itsestään. Tässä vaiheessa mieli on jo hämillään. Se tarkkailee epätoivoisesti omaa olotilaa, merkkejä dissosiaatiosta, ahdistuksesta, masennuksesta, skitsofreniasta ym. Kun mieli näin jatkuvasti tarkkailee, se antaa aina uudestaan merkin mielelle ”vaanivasta uhkasta” ja näin keho ja mieli pyörivät jatkuvassa noidankehässä: Huomaat outoa oloa (dissosiaatio)> pelottaa > käynnistät pelko, eli ahdistusreaktion ja tarkkailet olotilaasi, käynnistät uhkasysteemin ja aktivoit ”taistele tai pakene” reaktion joka tulkitaan uhkaksi itsesään > mieli koettaa kytkeä systeemin pois, että et kokisi voimakasta tunnetta > dissosiaatio kokemus lisääntyy > ja ympyrä pyörii.
Mikä auttaa
Noidankehää pitää yllä olotilan tarkkailu ja se, että et hyväksy epämiellyttävää oloa. Totuus on, että koska kärsit depersonalisaatiosta sinä joka tapauksessa koet, ja tulet kokemaan, epämiellyttävää tunnetta, outoa oloa, epätodellista oloa. Koska näin on joka tapauksessa, avain voi olla se, että hyväksyt oudon olon, et enää taistele sitä vastaan ja samalla omistaudut tekemään asioista jotka ovat oikeasti merkittäviä sinulle. Tätä tarkoitetaan, kun puhutaan omistautumisesta ja hyväksynnästä. Omistautuminen ja hyväksyntä ovat osa hyvää CBT terapiaa. Hyvän CBT terapian lisäksi on toisinaan hyödyksi aloittaa SSRI lääkitys (psykiatrin määräämänä).
Oma kokemukseni on, että useimmiten depersonalisaatio-oireilu voidaan nähdä OCD spektriin kuuluvana pakkomielteisenä ahdistushäiriönä jota pitää yllä se, että koetat kaikkesi välttääksesi ahdistusta ja muuta epämiellyttävää tunnetta ja samalla tarkkailet oloasi obsessiivisesti. Siksi, kun hoidan depersonalisaatiota, yleensä lähtökohta on, että sovimme hoitavamme ahdistusoireilua, OCD oireilun tapaan. Tähän kuuluu juuri se, että opimme hyväksymään epämiellyttävätkin kokemukset, sitoudumme aktiviteetteihin ja myös siedätämme, eli kohtaamme ne pelottavat tunteet ja ajatukset joita olet koettanut vältellä.
Onko hoito helppoa?
Vastaus on ikävä kyllä: ei. Hoito toimii. CBT toimii, siihen liittyvät ns. siedätysharjoitukset toimivat. Hyväksyntä ja omistautumisterapia toimii. Mutta nuo kaikki toimivat vain, jos sinä teet osasi. Alkuun se tarkoittaa, että jo muutenkin väsynyt mielesi joutuu kohtamaan pelkonsa. Joudut sietämään alkuun entisestään pahenevaa oloa. Et saa vastauksia kaikkiin kysymyksiin joita mielesi keksii hakea. Juuri kysymysten epätoivoinen käsittely, niihin jatkuva vastaaminen ja varmuuden hakeminen kaikkeen mikä liittyy olotilaasi on yksi iso asia joka pitää noidankehää pyörimässä. CBTssä et saa niitä kaikkia vastauksia. Tämä pitää sietää. Jos hyväksyt tämän, niin terapia todennäköisesti toimii.