Esiintymisjännitys – oma kokemus

www.paniikkihairio.fi

Kerron henkilökohtaisen kokemuksen sosiaalisesta ahdistuksesta, julkisesta puhumisesta – ja kuinka voitin sen – siis pelon ja ahdistuksen:

Piti pitää puhe. Julkisesti. Yleisölle. (Tämä kokemus on Englannin ajoiltani, jo joitakin vuosia vanha, mutta hyvin muistissa).
Olin valmistautunut puheen pitoon ja kohtaamaan yleisön, viikkoja etukäteen, ja uskoin, että osaan tuon aiheen ulkoa ja sanasta sanaan – (virhe numero 1!)
Tulin aina hermostuneemmaksi, ja terapiassa kai sanottaisiin, että olin hyvin ahdistunut. Vastapainoksi lisäsin osaamistani, koetin muistaa joka sanan ja sanajärjestyksen – muistiinpanoistani. Tietysti, varsinkin kun tämä kaikki oli takanani, kun sitten h-hetki koitti ja astuin ihan oikeasti yleisön eteen, olin jo valmiiksi hermostunut, hermostuin ja ahdistuin todella lujasti!

Esityksen alussa aloin vapista, yritin piilottaa vapisevan oikean jalkani vasemman jalkani taakse! Tajusin, että taidan näyttää aika typerältä, ja ahdistus vain lisääntyi. Olin kuumissani ja hikinen, ja oli lähes mahdotonta keskittyä muistiinpanoihin.
Huomioni oli kahdessa asiassa (huomio ei ollut puheessa – missä sen olisi pitänyt olla).

  1. Kauhea asia: huomioin ihmiset.
    Mielessäni näin: Ihmismeren, ja kaikki ovat siellä tuomitsemassa minua! Ihmiset näyttivät pahantahtoiselta pedolta.
  2. Toinen asia minkä huomioin, mihin kiinnitin huomioni, niin mikä se mahtoi olla? Mihin mahdoin kiinnittää huomiota muuhun kuin siihen, että yleisö vaikutti pahantahtoiselta, ja odotti vain, että pääsee jotenkin nielaisemaan minut. Toinen asia, joka vei huomioni oli oma itseni, nyt olin ahdistunut, joten huomio oli omassa ahdistuksessani! Minun paniikkini! Tärinä! Vasen jalka! Hikoilu!  “Olen punainen kuin rapu”, “En näe mitään, kun rillit ovat huurussa!”

Mitä en silloin huomannut on se, että nämä olivat tietysti minun omia tulkintojani.
Ei siis faktaa, pelkkää tulkintaa (Selittäessäni mitä tässä tarkoitetaan faktalla, kysyn usein asiakkailtani;
paljonko on 1+1? Se on 2. Se on faktaa, eikä muutu tunteen mukaan.
Toisin kuin tulkinta.
Vastaus on aina 2, (vaikka joku filosofi voisi jotain muutakin väittää).

Totta (faktaa) on, että olin ahdistunut. Ja minulla oli paljon fyysisiä merkkejä ahdistuksesta.
Mutta mikä aiheutti sen ahdistuksen? Mikä pahensi sitä ja mikä piti yllä?
Mitä enemmän yritin piilottaa ja hallita ahdistusta, sitä ahdistuneemmaksi tulin.
Vasen jalka jatkoi tärinää ja kuumotti, en nähnyt silmälaseillani paljoakaan, koska ne olivat niin huuruiset.

Joka tapauksessa.
Ajattelin, että onpa hyvä, että olen hyvin valmistautunut ja kirjoittanut sanasta sanaa puheeni. Muuten ehkä kuolisin, tai ainakin pyörtyisin tähän paikkaan. Jatkoin esiintymistä. Kokosin itseni, ryhdistäydyin – ja aloin pitää puhettani, lukea muistiinpanojani.

Mutta voi ei!
Tässä vaiheessa tajusin, että silmälasit olivat niin huurussa, että en nähnyt enää mitään! En nähnyt niiden läpi! Niinpä en voinut lukea hienoja muistiinpanojani. Muistiinpanoja, joiden tarkoitus oli pelastaa minut.
Tein sen ainoa tempun, jonka kykenin. Nappasin silmälasit – ja heitin ne pois.
Nyt en nähnyt enää mitään (nyt silmälasien puutteen takia).
Mutta jotain tapahtui:
Aloin puhua. En ihan tarkkaan muista mitä sanoin ensin. Mutta jatkoin puhumista.
En tainnut sanoa mitä olin ajatellut tai päättänyt, mutta puhuin kai enimmäkseen asiaa. Naurahtelinkin välillä. Aluksi varmaan aika hermostuneesti, mutta sitten luonnollisemmin.
Vähitellen ahdistus alkoi hellittää. Puhuin ihmisten kanssa. Itse asiassa kommunikoin.
En ainoastaan puhunut. Huomasin iloisia kasvoja, elehdin, ja huomasin että ihmiset haluavat kuulla mitä minulla on sanottavana. Jatkoin puhumista, tajusin, että ihmiset eivät oletkaan siellä minua tuomitsemassa, vaan kuuntelemassa. Ja he kuuntelivat!
He nauroivat minun kanssani – huomaa, että ihmiset nauroivat – minun kanssani – eivät minulle.
Mitä olen oppinut?
OPIN:

  1. Ahdistus oireineen ja julkinen esiintyminen ei tapa minua.
  2. Ei ole hyvä valmistautua LIIKAA, se voi lisätä ahdistusta, ja ahdistus pahenee esityksen alussa.
  3. Ei ole hyvä kirjoittaa joka Sanaa muistiin. Kannattaa mieluummin improvisoida.
  4. Ihmiset eivät halua, että sinä epäonnistut. He ovat useimmiten sinun puolellasi. (Joskus voi olla heidän vuoronsa).

Lisää tietoa, terapiaa tai muita haluttuja muutoksia, ota yhteyttä:
www.paniikkihairio.fi

Ari